"Rokan Antin" työhaastatteluvastaus ja sitä myöten sote-hommat taputeltu

Thaimaassa ollessani, aloin alkukeväästä tehdä suunnitelmia jatkoa varten. Suomeen oli palattava järjestelemään asioita ja jokin suunnitelma täytyisi keksiä. Suomessa en haluaisi enää asua. Sote-alalle paluu tuntui lievästi jopa vastenmieliseltä kaiken sen jälkeen, mitä oli koronan aikana tapahtunut. En tunnu pääsevän asiasta yli. Ahdistaa koko ajatus liikaa. On edelleenkin suuttumusta ja katkeruutta. Tuntuu täysin mahdottomalta edetä asiassa niin, että unohtaisi kaiken ja jatkaisi, niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Että asiat olisivat aivan hyvin. Eniten on pettymystä.

Alkukesästä hain yhtä lyhytaikaista työtä sote-alalta. Pääsin viimeiseen vaiheeseen haastatteluissakin. Haastattelu olisi muuten mennyt ihan hyvin, pois lukien sitä, että aloitin puolessa välissä kyseessä olevan yksikön esihenkilölle saarnan, jossa lyttäsin sote-alan huonon johtamisen, ala-arvoisen työntekijöiden kohtelun ja ala-arvoisen palkan. Kerroin myös miten oma usko ja luottamus tieteeseen on kärsinyt todella ison kolauksen koronatoimista johtuen. Lääketieteessä on iän kaiken toitotettu uskoa tieteeseen ja alalla harjoitetaan ns. näyttöön perustuvaa toimintaa. Korona-ajan toimet muistuttivat lähinnä kuntosalilta tuttua "bro science-toimintaa". Vai miltä kuulostavat perustelut koronarokotteen pakollisuudesta, joka perusteltiin minulle näin? "Nyt täytyy vain luottaa siihen, että tämä toimii ja luottaa tieteeseen". Missä näyttö? "Trust me bro!". Tuossahan se näyttö oli. Jokainen itselleen rehellinen ja vähänkään aiheeseen perehtynyt henkilö ymmärtää tämän nyt.

Haastattelun puolessa välissä kesken "ränttiäni" tajusin, että en edes halua tätä työpaikkaa ja voisi olla aivan sopivaa lopettaa koko haastattelu siihen. Jatkoin kuitenkin asiani loppuun ja mietin, että "olispa viinaa tai liimaa". En edes käytä päihteitä. Silti olispa. Seuraava haastattelijan kysymys koski motivaatiota. Motivaatiohan täytyy ihmisellä olla aivan tapissa sote-alalla ja työn jälki priimaa, vaikka palkka on suoranaista vittuilua. Joku sekopää nauroi pääni sisällä, kun mietin tuota motivaatioasiaa. Mietin myös, että eiköhän tuo äskeinen ollut melko tyhjentävä vastaus tähänkin kysymykseen. Vastasin, että työni hoidan aina hyvin ja että tarvitsette siihen lyhytaikaiseen työhön henkilön, joka hoitaa sen niin, että perästä ei kuulu kitinöitä. Se oli Rokan Antin vastaus.

Rokan Antti vastasi Tuntemattomassa sotilaassa, että "sodassa mie teen mitä pitää, mut leikkimään mie en ala". Olin rehellinen. Aivan liian rehellinen siihen nähden, mitä olisi pitänyt sanoa. Ihmisille on hyvä kertoa, mitä he haluavat kuulla. Niin se on hyvin usein.

Viikon päästä sain puhelun, jossa kerrottiin, että minua ei valittu tehtävään. Haastattelija kertoi, että olin hyvin pätevän tuntuinen tehtävään, mutta asian ratkaisi toisen hakijan äärimmäinen motivaation osoitus kyseistä paikkaa kohtaan. Hakija oli kertonut paikan olevan unelmiensa työpaikka ja haaveilleensa jo kauan pääsevänsä paikkaan töihin. Tuo motivaatioasia ratkaisi siis asian. Tiesin toki asian jo haastattelun puolessa välissä keskellä "Rokan Antin saarnaa". En jaksa mielistellä tai kertoa valheita siitä, että jokin sote-alan työpaikka olisi unelmieni työpaikka. En ole koskaan nähnyt sellaisia sote-alalla. Suurin osa ovat viheliäisiä työpaikkoja, joissa selkään puukottaminen ja toisen selän takana puhuminen on päällimmäisenä työyhteisön agendalla. Jatkuva paskan puhuminen toisesta. Sellaista se on.

Eiköhän sote ole haudattu. Ainakin omalta osaltani. Eipä tuo hyvältä näytä isossakaan kuvassa. On vain mahdotonta päästä kaikesta pettymyksestä yli, mikä minulla on alaa kohtaan. Asiaa on vaikeaa ymmärrettävästi selittää ihmisille, jotka eivät ole kokeneet samaa. Puhun nyt siitä järkyttävästä ylireagoinnista koronan suhteen. Ihmisten käytöksestä. Siitä, että yhdessä päivässä rokottamattomat muuttuivat vaarallisiksi. 31.1. sain vielä olla töissä normaalisti. Seuraavana päivänä "pakkorokotusten" tullessa voimaan, minulle kerrottiin osan työyhteisön toimesta, että joudun kulkemaan rakennusten väliä ulkokautta, enkä saisi enää käydä taukotilassa, koska olen muiden terveydelle vaarallinen. Yritin selittää, että "hei, olen edelleen sama ihminen. Perusterve. En kenellekään yhtään sen vaarallisempi kuin eilenkään". Kaikki maalaisjärki tuntui kadonneen yhteiskunnasta ja tuosta työyhteisöstä, joka ei ollut ainoa.

Myöhemmin, kun yritin kysellä kollegoiltani, että mitä ajatuksia kaikesta tapahtuneesta oli, vastaus oli, että emme halua puhua aiheesta. Kysyin kollegaltani, joka oli käynyt työhuoneen ovellani kertomassa, että ansaitsin rangaistuksen joutua pois työstä ilman palkkaa, koska en halunnut rokotetta ottaa, että mitä mieltä hän asiasta oli nyt? Hän vastasi, että ei halua puhua asiasta. Tuo pakkorokotuslain tarkoitushan oli sellainen, että sillä haluttiin ehkäistä koronan leviämistä. Eli, kun kaikki sotelaiset rokotteen ottavat, niin virus ei leviä. Asiaahan ei oltu edes tutkittu lääkeyhtiöiden toimesta, jonka esim. Pfizer on jo myöntänyt. Lain voimaan astumisen jälkeen meni noin kaksi viikkoa, kun iltapäivälehdissä kerrottiin, että rokote ei suojaakaan taudin leviämiseltä. Silti tuo laki pysyi voimassa koko vuoden. Haluttiin uskoa, että rokote toimisi vaikka mitään todisteita siitä ei ollut. Näyttöön perustuvaa? Vitut! "Trust me bro". 

Se, että asiat menivät niin kuin menivät, ei tunnu kiinnostavan ihmisiä enää ollenkaan. Asia yritetään unohtaa kaikin voimin eikä asiasta haluta puhua. Toisaalta ymmärrettävästi. Aihe on epämiellyttävä. Toki on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mistä puhun. Ihmisiä, joita asia ei koskettanut juuri lainkaan. Ihmisiä, jotka eivät olleet sote-alalla tai muutenkaan kärsineet rajoituksista. Kuten totesin, asian selittäminen ihmisille, joka ei ole kokenut samaa, on vaikeaa. Kodittomuuskaan ei tunnu miltään, jos itsellä on koti. Ei voi olla ymmärrystä asiasta, vaikka kuinka tuijottaisi kadulla istuvaa kerjäläistä ja miettisi, miltä tuosta henkilöstä saattaisi tuntua. Samalla tavalla ei ymmärrä nälänhätääkään. Ei auta vaikka kuinka tuijottaisi Punaisen ristin mainosta televisiosta aliravitsemuksesta kärsivistä afrikkalaislapsista ja yrittäisi asettua heidän asemaansa. 

En yritä asiaani verrata Afrikan nälänhätään. En tietenkään, vaikka monet ihmiset menettivät paljon noiden toimien vuoksi. Isossa kuvassa olen valkoihoinen suomalaismies, jolla asiat ovat ihan hyvin. Yritän vain kuvata sitä tunnetta ja tunnelmaa, mikä tuona aikana vallitsi ja mikä edelleenkin vallitsee. Kertaakaan en ole kuullut yhdeltäkään ihmiseltä, että he olisivat jotenkin pahoillaan siitä, mitä ovat sanoneet tai miten tuolloin käyttäytyivät. Että olisivat jollakin tavalla mahdollisesti ylireagoineet. Sanoneet tai tehneet jotakin sellaista, mikä ei vain ollut oikein. En kertaakaan. En keneltäkään. Reaktio on ollut, että asia on ollut ja mennyt ja oikeastaan emme halua asiasta puhua enää lainkaan. 

Kaikki nuo tapahtuneet ovat vaikuttaneet itseeni paljon enemmän, kuin halusin itselleni alkuun myöntää. Nämä asiat ja tunteet aiheen ympärillä ovat nousseet viime aikoina pintaan. Olin kuitenkin opiskellut itselleni sote-alan korkeakoulututkinnon, työskennellyt alalla ja tuntenut, että olen hyvä työssäni. Koin olleeni jollakin tavalla hyödyksi. Kaikelta tuolta putosi pohja. Paluuta tuonne ei enää ole. Se on aiheuttanut ahdistusta ja lohduttomuutta viime aikoina, monien muiden viime aikaisten tapahtumien lisäksi. Jollakin lailla näköalattomuutta myös.

Ärsyttää todeta noin, koska asiat eivät ole huonosti. Kaikki on edelleenkin itsestä kiinni elämässä. Toisenlaisella tuurilla voisi olla niin, että olisin syntynyt gazalaiseksi naiseksi, jolloin kaikki edellä mainitut ongelmani tuntuisivat naurettavilta. Kärsimys on aina suhteellista. Silti asioista valittaminen tuntuu väärältä. Ei silti ole lottovoitto syntyä Suomeen. Se on paskapuhetta. On aina ollut. Toki, jos rakastaa sosialistista kollektivismia, niin on lottovoitto asustella Suomessa. 

Tällä hetkellä jonkinlaista voimattomuutta aiheuttaa se, että tuntuu kuin elämä täytyisi aloittaa alusta. Tuntuu, että olen tehnyt niin jo monta kertaa. Tällä hetkellä alusta aloittamiseen ei tunnu olevan kovinkaan paljon voimia. Jotenkin on lamaantunut olo. Ja pettynyt. Voi vittu, että olen pettynyt ihmisiin. Onneksi on kuitenkin vähän valoa tunnelin päässä ja uusi suunnitelma. Digital nomad-suunnitelma. Tästä suunnitelmasta lähiaikoina lisää.