Marraskuu 2008. Terroristi-iskujen aikaan Mumbaissa, Intiassa.

Maassa makaa eloton mies. Kysyin majapaikkaa näyttämään lähteneeltä intialaismieheltä, että oliko mies sammunut (is he passed out?). Mies vastasi, että hän on afganistanilainen ja enemmänkin menehtynyt kuin sammunut (more like passed away) ja että hän on maannut siinä jo jonkin aikaa odottaen, että joku tulee hänet siitä hakemaan. Itselleni jäi epäselväksi oliko tuo joku ruumisauto vai kenties omaiset. Mies makasi suoraan oven edessä. Astuimme miehen yli. Intialaismiehen osoittama majapaikka ja huone oli aivan järkyttävä. Huone näytti siltä, kuin sitä ei olisi koskaan siivottu. Punaisia roiskeita pitkin seiniä. Lakanat olivat likaiset. Katsoin kaveriani ja näin järkytyksen hänen kasvoiltaan. Totesin kohteliaasti intialaismiehelle, että kiitos vaivannäöstä ja että katselisimme muitakin majoitusvaihtoehtoja lähialueelta ja että palaisimme mahdollisesti myöhemmin takaisin. Poistuimme paikalta. Kaverini totesi, että voi jeesus mikä läävä!

Olimme siis saapuneet Mumbaihin, Intiaan. Olimme kuluneen vuoden aikana miettineet, että täytyisi tehdä matkailumielessä jotakin "repäisevää". Olimme molemmat pallotelleet ajatuksilla käydä kokemassa jotakin "karseaa". Sellaista, josta saa ajateltavaa ja perspektiiviä. Ehdotin Intiaa. Kaverini empi ajatusta. Sanoin, että kerran elämässä hei. Kunnon slummeja, kurjuutta ja kaaosta. Jostakin ihmeen syystä kaverini sitten lämpeni ajatukselle, että lähtisimme matkalle. Ajatuksena oli siis matkustaa kohteisiin, joissa näkee kurjuutta. Ei hotelleja eikä paljon muutakaan hienohelmaturisteille suunniteltuja matkakohteita. Ennen lentolippujen ostamista totesin kaverilleni vielä, että oletko nyt aivan varma, että haluat lähteä ja että siellä tulee olemaan sitten aivan saatanan kauheaa. Yksin olisin joka tapauksessa lähtenyt. Kaverini totesi, että en ole varma, mutta varaa ne liput. Varasin.

Saavuimme Mumbaihin yhden suunnan lentolipulla marraskuun lopussa vuonna 2008. Majapaikkaa ei ollut tiedossa. Tietenkään. Ajattelimme, että Mumbaihin perille päästyämme ottaisimme jonkin kulkupelin alle ja lähtisimme etsimään majoitusta. Niin teimmekin. Otimme paikallisen mopotaksin. Olin etukäteen ottanut selvää, että Mumbain eteläosassa sijaitseva Colaba voisi olla hyvä matkakohde. Se oli myös lähellä juna-asemaa, josta olisimme voineet jatkaa matkaa kohti etelää. Suuntasimme siis sinne ja kerroimme taksikuskille, että hän voisi jättää meidät Colabassa sijaitsevalle rautatieasemalle, josta voisimme jatkaa matkaa kävellen.

Perille päästyämme katselimme ympärillemme ja suuntasimme umpimähkää rautatieaseman lähellä olevan sillan yli kohti jotakin paikkaa, mistä voisi löytyä majoitusta. Löysimmekin melko nopeasti tuon intialaismiehen. Tai hän "löysi" meidät. Hänen majapaikkatarjoukseensa emme siis tarttuneet. Löysimme toisen, lähes yhtä kauhean. Huone muistutti kanahäkkiä. Päätimme kuitenkin ottaa huoneen, koska olimme hikisiä, väsyneitä ja nälkäisiä. Totesin, että yksi yö menee vaikka päällään. Huomenna olisi koko päivä aikaa. Huone oli kohtalaisen halpa, 500 rupiaa/yö, joka vastasi vähän reilua 5 euroa. Halpa, mutta kauhea. Tätähän oli tilattukin. Tai itse lähinnä olin manifestoinut kauheutta tältä reissulta.

Kävimme suihkussa majapaikan yhteissuihkussa, joka oli myös kauhea. Todella kauhea. WC:n lattia oli täynnä ulostetta. Intialaisessa WC:ssä ei ollut kuin reikä lattiassa. WC oli onneksi hieman erillään suihkusta. Tuota suihkua tuskin oli pesty koko vuonna. Oliko ikinä? En tiedä. Otin pikasuihkun ja suihkusta päästyäni kysyin kaveriltani, että oliko hieno suihkukokemus? Kaverini ei vastannut muuta kuin, että voi luoja!

Suihkun jälkeen kävelimme hieman ympäri aluetta ja löysimme paikallisen ruokamarketin. Sellaisen katukeittiötyyppisen, mitä Aasiasta löytyy käytännössä jokaisesta maasta. Tilasimme yhdestä "kioskista" naanleipää ja jotakin kasviscurrya. Se oli mielestäni hyvää. Pysyi myös muutaman tunnin jälkeen sisällä. Kaverillani ei pysynyt. Hetkellisestä ruokamyrkytyksestä toivuttuaan kaverini ehdotti, että huuhtoisimme Intiajärkytyksemme alas alkoholilla tai, että sitä olisi nyt ainakin hieman pakko lieventää. Totesin, että ajatus on yksi parhaista koko päivänä. Ostimme paikallisesta marketista intialaista olutta, Kingfisheriä, joka on mielestäni yksi parhaista oluista, mitä olen koskaan juonut. Joimme ulkona tuota olutta ja hetken päästä nauratti. Ei tuntunut ihan niin kauhealta.

Illalla iski nälkä. Päätimme, että suuntaisimme samalle marketille, joka oli melkein onnistunut myrkyttämään kaverini. Kaverini totesi, että josko sieltä löytyisi jotakin, mistä ei henki lähtisi. Sanoin, että käydään katsomassa. Paikalle päästyämme totesimme, että marketti oli kiinni. Se oli ilmeisesti vain ns. päivämarketti. Kävelimme pitkin katua ja päätimme kävellä hieman edemmäs, jos vaikka löytyisi jotakin muuta ruokapaikkaa. Katukeittiöiden alla kävi kuhina. Ensin luulin, että keittiöiden ympärillä pyöri kissoja ja koiria. Päästyämme lähemmäksi huomasin, että ne olivat rottia. Saatana! Kissan kokoisia rottia. Puistatti. Rotat olivat ilmeisesti kasvaneet valtavan kokoisiksi syötyään säännöllisesti katukeittiöiden jätöksiä ja uppopaistettua rasvaa. 

Samanlainen ilmiö on havaittavissa esim. suurkaupunkien viemäreissä, jotka sijaitsevat pikaruokapaikkojen välittömässä läheisyydessä. Rotat syövät, esim. ranskalaisia ja hampurilaisenjämiä, joita ihmiset heittävät maahan ja viemäreihin. Prosessoitu ruoka ja transrasva saa ilmeisesti rotat kasvamaan massiivisiksi. Sinänsä tuo ilmiö ei ole mitenkään ihmeellinen ja sama ilmiöhän on havaittavissa ihmisissäkin. Joka tapauksessa nuo Mumbain katurotat olivat todella puistattavia ja näky muistuu edelleenkin aina silloin tällöin mieleeni. Vuosia myöhemmin luin muuten uutisen, jossa Intian armeija oli ottanut kovat keinot käyttöön rottaongelman pysäyttämiseksi. Nimittäin tarkka-ampujia oli palkattu ottamaan rottia hengiltä. Mikään tavanomainen keino ei ollut artikkelin mukaan enää ongelmaan tepsinyt. Rottien suuren koon vuoksi niihin ei tehonnut perinteinen rotanmyrkky, eikä riittävän isoja rotanloukkujakaan ollut saatavilla.

Seuraavana aamuna herättyämme päätimme lähteä Mumbaista. Olimme molemmat sitä mieltä, että Mumbai oli täydellisen kauhea paikka ja että muualle oli päästävä. Emme olleet nukkuneet lainkaan. Kanahäkki oli liian kauhea, että olisi kyennyt nukkumaan. Maksoimme yömme majapaikan pitäjälle ja lähdimme kävelemään kohti rautatieasemaa. Ennen rautatieasemalle johtavaa siltaa huomasimme, että silta oli suljettu. Joka paikassa oli aseistautuneita miehiä. Kysyimme eräältä ravintolan ulkopuolella seisovalta mieheltä, että mitä oli meneillään. Hän vastasi, että "terroristit, terroristit!".

Menimme istumaan sisään ravintolaan ja tilasimme kahvia ja jonkin croissantin tapaisen vaalean leivän. Ravintolassa kaikki olivat kerääntyneet television ympärille. Televisiossa oli kuvia Taj Mahal hotellissa olevasta tulipalosta ja tuosta läheisestä rautatieasemasta, jossa oli jokin operaatio meneillään. Pakistanilaiset terroristit olivat tehneet iskun Mumbaihin ja vieläpä juuri sille alueelle, jossa olimme kaverini kanssa.

Kaverini katsoi minua järkyttyneenä. Hän sanoi, että täältä on päästävä pois ja äkkiä. Minua hymyilytti. En tiedä miksi. Minulla on aina ollut sellainen reaktio asioihin. Aina, kun jotakin järkyttävää tapahtuu, hymyilyttää. En ole asiasta iloinen. Se on vain reaktio, kun asiat ovat todella pielessä. En ollut järkyttynyt. Mietin pääni sisällä, että nyt on kauheaa. Tätähän tänne oli tultu hakemaan. En tiedä, mistä tällainen itsessäni kumpuaa. Aina on ollut sellainen vaaran viehätys. En kertonut kaverilleni ääneen, mitä ajattelin. Ajattelin myös, että voi vittu. Enemmän ajattelin, että noniin äksöniä! Sanoin, että mietitäänpä asiaa. Joimme kahvit naamariimme ja kävelimme läheiselle junalippuja myyvälle kioskille. Siellä virkailija kertoi, että juna-asema on suljettu. Kysyin, että miten pääsisimme jatkamaan matkaa kohti etelää. Hän kehoitti kysymään n. 200 metrin päässä olevasta "matkatoimistosta", josta voisi ostaa bussilippuja.

Kävelimme toimistoon ja kysyimme olisiko mitään mahdollisuutta päästä linja-autolla kohti etelää Mumbaista. Virkailija kertoi, että yksi linja-auto lähtisi illalla. Hän myös kertoi, että vuorojen määrää oli rajoitettu sen vuoksi, että islamistiterroristit olivat kohdistaneet iskunsa länsimaalaisiin ja olivat ilmoittaneet, että aikovat iskeä juuri länsimaalaisia ja eteenkin israelilaisia kuljettaviin julkisiin kulkuneuvoihin. Mietin, että kiitos erittäin paljon tästä tiedosta. Kerroin asiasta kaverilleni, joka oli täysin järkytyksen vallassa. Minua asia nauratti. Jostakin syystä en ollut lainkaan järkyttynyt. Kysyin, että miten on? Hän vastasi, että joo mennään sillä bussilla, ei tännekään voi jäädä.

Kaverini ehdotti, että ottaisimme lipun Goalle. Hän kertoi, että tarvitsisi nyt jotakin vähänkään länsimaalaista, mielellään turistirysää, jossa saisi hetken hengähtää Mumbain kokemusten jälkeen. Sanoin, että käy, mennään sinne! Matkaa oli edessä n. 600 km ja matka-ajaksi lupailtiin n. 12 tuntia. No ei aivan mennyt 12 tunnissa. Matka kesti melkein 24 tuntia. Matkantekoa ei helpottanut se, että bussi oli täynnä israelilaisturisteja. Mietin, että juuri sopiva kohde terroristeille ampua singolla auton kylkeen. Kerralla 50 raatoa. Matkaa ei myöskään helpottanut se, että nuo nuoret israelilaiset päättivät polttaa käytännössä koko matkan pilveä. Varsinaisesti mitään ilmastointia autossa ei ollut, jos ei lasketa sitä, että aukaisee ikkunan, josta tulee n. 40 asteista raikasta intialaista saasteilmaa tilalle.

Pääsimme lopulta Goalle. Otimme bussiasemalta taas jonkin paikallisen mopotaksin alle ja suuntasimme Goan yhdestä turistikohteista, jonka nimeä en enää muista. Joka tapauksessa pääsimme perille ja otimme itsellemme huoneen. Se oli siisti ja selvästi länsimaalaisille turisteille suunniteltu. Menimme illalla syömään läheiseen ravintolaan. Se oli täynnä turisteja. Minua asia ei kovinkaan innostanut. En pidä turistirysistä. Tilasimme intialaista currya tai kuten kaverini totesi "joka päivä jotakin vitun tikka masalaa" ja söimme. Kysyin, että miten niin joka päivä? Vastahan me tänne olimme tulleet. Hän vastasi, että joo mutta tulee korvista jo nyt! Kaveriani selvästi hieman väsytti. Ja järkytti.

Siirryimme ravintolan baaritiskille ja tilasimme oluet. Televisiosta tuli "breaking news" käynnissä olevasta terrori-iskusta. Lähetyksessä oli kuvamateriaalia juuri tuolta alueelta, jossa olimme vielä edellispäivänä olleet. Oli myös kuvakaappaus lehtiartikkelista, jossa ranskalaisturisti oli saanut luodin jalkaansa eräässä ravintolassa. Ravintola oli sama, jossa olimme olleet päivää aikaisemmin. Kaverini järkyttyi asiasta entisestään. Kuin lisää vettä kaverini ahdistusmyllyyn latoi länsimaalaisten valtioiden ulkoministeriöt matkustustiedotteillaan, joissa kehotettiin välttämään matkustamista Intiaan ja poistumaan maasta välittömästi. Kehotus koski erityisesti israelilaisia. Kaverini totesi, että haluaa pois maasta. Tarkemmin sanottuna hän kertoi haluavansa vittuun täältä!

Sain kaverini rauhoiteltua illan aikana. Päätimme parin yön jälkeen jatkaa matkaa suhteellisen lähellä olevaan paikkaan nimeltä Gokarna, joka oli vain n. 3 tunnin päässä Goalta. Paikka oli hyvin rauhallinen ja siellä oli vain kourallinen turisteja. Seuraavana aamuna aamupalaa syödessämme eräs länsimaalainen nuori nainen kysyi voisiko istua seuraamme. Kerroimme, että tietysti. Noin 20 minuutin jälkeen nainen alkoi nuokkua, menetti tajuntansa ja rojahti lattialle. Yritin nostaa naista takaisin tuolille, mutta hän oli täysin velttona. Syntyi jonkinlainen paniikki ravintolassa. Ravintolan omistaja soitti jostakin mopotaksin, jolla lähdimme viemään naista läheiselle klinikalle. Nainen virkosi jonkin verran, kun kannoimme häntä autoon. Puhumaan hän ei kyennyt. 

Klinikalla selvisi, että naisella oli ollut alhainen verensokeri ja että hän sairasti 1-tyypin diabetesta. Lisäksi hänellä oli myös epilepsia ja jonkinlainen lievä kohtaus oli myös ollut meneillään. Hän toipui klinikalla melko nopeasti saatuaan jotakin sokeripitoista juotavaa. Itse en tuota kohtausta tuolloin tunnistanut eikä minulla tuolloin ollut alalle minkäänlaista koulutustakaan, paitsi itseoppineen ninjan koulutus, josta ei nyt selvästikään ollut apua. Kaverini järkyttyi entisestään ja sai itse jonkinlaisen ahdistuskohtauksen.

Hän aloitti klinikalla isoon ääneen saarnan kaikesta, mikä oli mennyt pieleen. Hänen sanoin: "ensin mun perse yritetään räjäyttää jollain saatanan tikka masalalla, sitte terroristit haluaa räjäyttää mut kookospalmujen oksille ja nyt täällä on joku saatanan kuolemaa tekevä 1-tyypin diabeetikko". Nauratti aivan helvetisti. Käsilläni oli 1-tyypin diabetesta sairastava nuori nainen ja 2-tyypin hermoromahduksen saanut kaverini. Kaverini jatkoi, että hänellä on nyt mitta täynnä ja että haluaa lähteä pois maasta. 

Hieman rauhoituttuaan kaverini kertoi, että menisi läheiseen kahvilaan, jossa sai käyttää internettiä. Hänen palattuaan hän kertoi, että oli löytänyt halvat lennot Thaimaahan. Hän kertoi, että lennot lähtisivät parin päivän kuluttua. Kysyin häneltä, että olisiko ok, jos en lähtisi mukaan. Kerroin, että olin Intiaan tullut ja aikoisin myös maassa vielä oleskella ja jatkaa matkaa etelää kohti. Hän vastasi, että kyllä se on ihan ok. Sovimme, että tapaisimme jossakin päin Thaimaata vielä myöhemmin talven aikana. Olihan molemmilla tarkoituksena matkailla vielä useita kuukausia.  Niinpä hän lähti. Matkusti junalla takaisin Goalle ja lensi Goalta Mumbain kautta Bangkokiin. Niin lähtivät monet muutkin. Intia oli melkoisen tyhjä turisteista tuohon aikaan.

Itse kävin päivittäin eri turistien kanssa keskustelua, pitäisikö maahan jäädä vai poistua heti. Lähes jokainen halusi poistua. Yritin perustella kantaani jäädä sillä, että jos islamistiterroristit olivat kerran uhanneet iskeä länsimaalaisia kuljettaviin juniin, linja-autoihin ja lentokoneisiin, niin turvallisinta olisi olla matkustamatta junilla, linja-autoilla ja lentokoneilla. Minusta se oli hyvin loogista. Suurin osa maasta kuitenkin lähti ja lähes kaikki maahan tulossa olleet lomalennot oli peruttu. Hiljaista oli. Itse jäin ja jatkoin myöhemmin vielä Intian eteläosaan asti tilanteen rauhoituttua. Tilanne periaatteessa rauhoittui jo muutaman päivän kuluttua Intian poliisin ja turvallisuusjoukkojen surmattua iskun tekijät. Todellisuudessa uhka uusista iskuista jatkui vielä viikkoja ja sen vuoksi Intiaan matkustamista kehotettiin välttämään lähes koko lomakauden. Itselläni oli loppujen lopuksi hieno reissu Intiassa.

Miksi kirjoitin tästä? En tiedä. Elämä on vilissyt silmissäni viimeiset viikot. Olen miettinyt paljon asioita, joita on tapahtunut menneisyydessäni. Tämä tarina on pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa. Lähinnä on mietittänyt, että miksi ihmiset tuntuvat menettävän kaiken maalaisjärkensä jonkin kriisin kohdatessaan. Näen tapahtumissa yhtymäkohtia myös koronakriisiin. Jos tuolloin 2008 ihmisiin iski paniikki terroristi-iskuista linja-autoihin, niin miksi matkustaa sitten sellaisella? Eikö turvallisinta olisi olla reagoimatta. Istua alas ja miettiä asiaa maalaisjärjellä. Miksi panikoida?

Paniikki iski ihmisiin myös koronan alkuaikoina ja ihmiset olivat valmiita tekemään kaikenlaisia päätöksiä ja ratkaisuja, joissa ei ollut näin jälkikäteen katsottuna mitään järkeä. Ei niissä minusta ollut järkeä silloin kriisin keskelläkään. Järki tuntuu kaikkoavan hyvin monella kriisin kohdatessaan ja pelko ottaa ohjat. Yllättävän suuri osa ihmisistä näyttää toimivan tuolla tavalla. Voisiko tarinalla olla jokin opetus? En tiedä sitäkään. Ehkä se, että ottakaa nyt saatana rauhallisesti! Paniikki lietsoo paniikkia. Siitä ei ole kenellekään mitään hyötyä. Toivoisin, että ihmiset miettisivät ennen kuin toimivat. Miettisivät ennen kaiken maailman paniikkiratkaisuja. Yleisesti ottaen oman järjen käyttö olisi suotavaa nykymaailmassa. Ajoittain tuntuu, että sellainen puuttuu aivan täysin.