Elämän rajallisuudesta.. ja lyhyydestä?

Useampaan yöhön en ole kunnolla nukkunut. Rinnassa on ollut iso möykky, joka ahdistaa. Heräsin viime yönä, kun kylmä hiki tuntui koko kehossa. Tänä aamuna pakotin itseni kuntosalille. Samalla tavalla pakotin, niin kuin olen tehnyt jo melko kauan. Ei ole motivaatiota. Ei ole ollut aikoihin. Kuntosalilla istuin tuolilla ja tajusin hetken päästä tuijottavani maata ja sitten kattoa. Kylmä hiki tuntui selässä. Syynä näihin tuntemuksiin ovat olleet uutiset ystäväni kuolemasta. Hän menehtyi syöpään. Asia on saanut minut pysähtymään ja miettimään elämää. Samoin on pysäyttänyt toisen ystäväni syöpädiagnoosi. Hän sairastui alkuvuodesta leukemiaan. 

Uutiset tuntuvat kamalilta, koska kyseessä ovat 35- ja 41-vuotiaat henkilöt. Syöpädiagnoosit ovat lisääntyneet viime aikoina. Asia näkyy tilastoista. Asia näkyy myös konkreettisesti ympärillä. Syytä tähän en jaksa lähteä tässä spekuloimaan. Sitä voi tehdä jossakin toisessa jutussa. Joka tapauksessa ajattelen, että tuossa iässä ei pitäisi sairastua syöpään, varsinkaan kuolla siihen.. Tai tässä iässä. Itsekin olen suunnilleen saman ikäinen. Kaikki päättyy liian äkkiä. Jos kaikki päättyy 40-vuotiaana, niin eikö se ole aivan liian aikaisin? Eikö kaikki jää elämässä aivan kesken? Tuntuu, että kaikki päättyy, kuin seinään.

Ajattelin, että oma ahdistus asian ympärillä saattaisi helpottaa, jos siitä kirjoittaisi. Joten aloin kirjoittaa. Viime yönä mietin, että mitä jos kaikki loppuisi huomenna? Mitä viivan alle silloin jäisi, jos pitäisi omaa elämää yhteen summata? Kaikki vastaukset olivat karuja. Vastasin itselleni, että viivan alle jäisi pettymys. Jos kaikki loppuisi huomenna, niin en olisi ehtinyt tehdä riittävästi, enkä saavuttaa riittävästi. Olen ehtinyt tehdä ja nähdä elämäni aikana melko paljon. Monen mielestä todella paljon. Olen matkustanut paljon, asunut eri maissa ja kokenut paljon. Silti se ei tuntunut yöllä riittävältä. Nytkään ei tunnu.

Viimeisten n. 20 vuoden aikana olen ollut melkoinen "seikkailukone". Näin elämääni kuvasi eräs tuttavani aiemmin. Seikkailukone, jonka täytyy tehdä aina vain erikoisempia asioita tai nähdä uusia paikkoja, että asiat tai elämä tuntuisivat joltakin. Riman noustessa koko ajan, jossakin kohtaa se saavuttaa pisteen, josta ei pääse enää yli. Ei voi enää voittaa. Siltä kaikki tuntuu. Ei tunnu enää paljon miltään. Tuntuu, että pitäisi tuntua, mutta ei tunnu. 

Kuinka paljon pitäisi kokea, että olisi riittävästi. Mitä pitäisi saavuttaa, että se olisi jotenkin tarpeeksi? Koko elämäni ajan minusta on tuntunut siltä, että pitäisi nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. On ollut tunne siitä, että täällä pitäisi tehdä jotakin erilaista ja jotakin sellaista, millä on merkitystä. Kahdeksasta neljään työt ovat ahdistaneet aina. Tylsistyn niihin nopeasti. Valtaa aina pakonomainen tarve lähteä jonnekin. "Fear of missing out". 

Tunnetta on vaikeaa yrittää kuvailla ihmisille, jotka arvostavat vakituisia tai pysyviä asioita. Ihmisille joille vakituinen työpaikka, vakituinen parisuhde, vakituinen autolaina, vakituinen asuntolaina, vakituinen padelvuoro ja vakituinen postinumero ovat elämän peruspilareita, joista saa rauhaa. Minulle ne ovat jostakin syystä aina tuoneet levottomuutta. Edellä kuvattujen asioiden saavuttaminen johtaa usein siihen tunteeseen, kuin elämässä olisi jokin päätepysäkki saavutettu. Haaste loppuu? Kaverini kuvasi asiaa tällä viikolla osuvasti sanoen, että "tuntuu kuin pelaisi peliä liian helpolla vaikeusasteella". Minusta se on osuvasti sanottu ja niin itsekin ajattelen asiaa.

Lapsesta asti olen kokenut ulkopuolisuuden tunnetta. Tunnetta, niin kuin katsoisin elämää sivullisena. Sivusta. Aivan kuin en itse kuuluisi siihen lainkaan. Usein päässä pyörivät Staind - Outside - biisin sanat "But I'm on the outside, I'm looking in...".

Miksi jatkuva paitsi jäämisen pelko, "fear of missing out"? En tiedä. Tuntuu, että elämässä on kova kiire yrittää saavuttaa jotakin, mistä voisi olla sitten.. jotakin.. ylpeä? En tiedä sitäkään. Tuntuu, että sillä ei ole väliä. 

Tapasin muutamia kuukausia sitten Thaimaassa ollessa juuri eläkeiän saavuttaneen pariskunnan, jonka kanssa keskustelin elämästä. He kysyivät ikääni ja vastasin olevani 42-vuotias. Melkein yhteen ääneen he totesivat, että se on elämän parasta aikaa. Miksi ei tunnu siltä? Yhtään. Viimeiset neljä vuotta ovat olleet elämäni huonoimpia. Ainakin lähellä sitä. Joka tapauksessa huono ajanjakso. Tosin en ole ainoa, joka saattaisi sanoa, että ennen oli paremmin.

Voisin lyödä vaikka vetoa, että suurin osa ihmisistä vastaisi, että ennen koronaa kaikki oli paremmin. Minusta ainakin oli. Korona jätti minuun syvän pettymyksen tunteen. Pettymyksen ihmisiin. Ei ehkä korona itsessään vaan se, miten siihen suhtauduttiin. Minun on vaikea päästä eroon siitä tunteesta, mikä silloin oli. Muistan liian elävästi sen, kun työkaverini kävi työhuoneeni ovella ilmoittamassa, että on oikein, että saan rangaistuksen siitä, kun en koronarokotteita halunnut ottaa. Vaikeaa on unohtaa sitä, miten minua käytännössä kohdeltiin kuin ruttoa ja siirrettiin syrjään työpaikalta, koska "olin ihmisille vaaraksi". 

Jokin tuossa ajassa tuntui muuttaneen maailmaa ja ihmisiä. Pysyvästi. Kahtiajakautuminen on lisääntynyt. On me vastaan nuo asetelma. On ollut erilaisten ideologien nousua. Lisääntynyttä polarisoitumista. Kaikki tuntuu muuttuneen. Itsekin muutuin. On jäänyt katkeruutta ja vihaa. Eniten pettymystä. Olen myös huomannut, että en jaksa enää keskustella ihmisten kanssa. Minusta maailmasta tuli lyhyessä ajassa todella epärehellinen paikka. Minusta ihmiset eivät ole rehellisiä. Ehkä näin on aina ollut? Nyt kriisin kohdatessa se kaikki vain konkretisoitui.

Ihmiset usein sanovat, että asioilla on taipumus järjestyä. Mitä jos ne eivät järjestykään? Sanotaan, että elämä on lahja. Millä tavalla? Miksi ei tunnu siltä? Ei ole koskaan tuntunut. Olen kuullut usein ihmisten sanovan, että elämä kyllä kantaa. Miksi koskaan ei ole tuntunut siltä? Mitä se edes tarkoittaa? Että elämä kantaa? Sanotaan myös, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Minusta tuo on epärehellistä. Tarvitaan yksi, loppujen lopuksi, suhteellisen pieni kriisi ja ihmisten todellinen luonto paljastuu. Ihmiset ovat pohjimmiltaan omaa etua tavoittelevia ja ensisijaisesti omaa itseään ajattelevia yksilöitä. Asiasta voi olla loputtomasti myös optimistista mieltä, mutta minusta se ei ole rehellistä. Ihmiset sanovat myös, että elämä on lyhyt. Onko? Olen usein miettinyt, että elämä on tuntunut pitkältä. Joskus todella pitkältä. Minusta on vaikeaa ymmärtää ihmisiä. On aina ollut.

Kuolleen ystäväni facebook-sivu täyttyi suruvalitteluista ja teksteistä, joissa toivotettiin turvallista taivasmatkaa. Todettiin, että nyt hän on päässyt parempaan paikkaan, eikä enää ole kipuja. Mistä nuo ihmiset tämän kaiken tietävät? Minusta on aina tuntunut, että nämä ovat asioita, joita kuuluu vain sanoa. Samoin kuin ihmiset vastaavat, että kuuluu hyvää, vaikka ei kuuluisikaan hyvää. Minusta on vaikeaa ajatella mitään tai toivottaa mitään, koska en tiedä, mitä ihmiselle kuoleman kohdatessa tapahtuu.

Mihin ihminen menee, kun se kuolee? Asian pohtiminen ei varmaankaan ole kannattavaa. Silti olen sitä tehnyt koko elämäni. En tiedä auttoiko kirjoittaminen yhtään. Ei tunnu siltä. Tätä oli vaikeaa kirjoittaa. Kirjoitin kuitenkin rehellisesti. Aion tehdä niin jatkossakin. Toivoisin, että kaikki järjestyy lopulta. Toivoisin, että ihmiset olisivat rehellisempiä.

Ystävälleni: Voisitko kertoa, että missä olet nyt ja minkälaista siellä on? Voitko kertoa, että se minne olet mennyt, on hyvä ja rauhallinen paikka? Että voisi lopettaa täällä kiirehtimisen. Että voisi yrittää täällä elää enemmän hetkessä. Että voisi yrittää päästä eroon kaunoista ja pettymyksistä. Että voisi yrittää olla tässä hetkessä, eikä elää vain tulevaisuutta varten, miettien "sitten, kun tämän teen, niin elämä on paremmin". Voisitko?