"Feikkilippu" ja sulttaanien surffikohde Filippiineillä

Lähtöpäivän aamuna sain sähköpostiini viestin, jossa ilmoitettiin Airasian (lentoyhtiö) lennon Chiang Maista Kuala Lumpuriin olevan myöhässä. Tämän jälkeen sain vielä kaksi muuta viestiä, jossa ilmoitettiin lennon olevan vielä lisää myöhässä. Mietin, että jos lento myöhästyy vielä lisää, niin en ehdi Kuala Lumpurissa Manilan lennolleni, johon minulla oli viisi tuntia vaihtoaikaa.

Otin tuk-tukin 

lentokentälle ja odottelin siellä lentoani. Lennon myöhästymisen vuoksi lentokentällä tarjoiltiin ilmaisia Mc'Donaldsin burgereita. Kylmiä burgereita. Vaihtoehtoina viileä kanaburgeri ja vielä viileämpi naudanlihaburgeri. Otin naudanlihaburgerin. "Ei ollu häävi". Mutta sellaista se on monesti elämä. Ei niin hääviä.

Parasta viihdettä oli burgerijonossa odottelevat länsimaalaiset matkustajat. Eräs tiedusteli olisiko vegaanista vaihtoehtoa saatavilla. Vastaus oli, että kana tai nauta. Seurasi pieni väittely ja asiakkaan turhautuminen, että miksi vegaaneille ei ole mitään vaihtoehtoa. Mietin, että "nyt on kontenttia" ja että tätä draamaa täytyy nyt jäädä hetkeksi seuraamaan koska viihdettä voi olla luvassa.

Tuohtuneena asiakas poistui paikalta. Eräs tiedusteli olisiko gluteenitonta vaihtoehtoa saatavilla. Mietin, että "nyt popkornit esille". Burgereita tarjoavilla henkilöillä ei ollut minkäänlaista havaintoa, mitä tällainen gluteenittomuus tarkoittaa. Kovasti tuo asiakas yritti selittää, että jos hän syö tuon heidän tarjoamansa burgerin, niin hänelle tulee vatsa kipeäksi. Mietin, että "elämä tuolla henkilöllä olisi varmasti helpompaa, kun jättäisi sen burgerin nyt siihen tiskille". Hän kuitenkin jatkoi gluteenittomuudesta valistamista. 

Kuuntelin noita länsimaalaisiin standardeihin tottuneita turisteja, jotka jaksoivat jauhaa noista edellä mainituista asioista. Viimeisen henkilön kohdalla mietin, että "kannattaisi nyt jo luovuttaa". Niin kuin hyvin usein elämässä kannattaa luovuttaa. Ei isossa kuvassa luovuttaa, vaan mikrotasolla. Minun mielestäni. Itse olen mikrotason luovuttamista harrastanut viime aikoina paljon. Olen luovuttanut asioiden suhteen. 

Vielä enemmän olen luovuttanut ihmisten suhteen. Monelle aikuiselle ihmiselle puhuminen on tuntunut siltä, kuin lapselle puhuisi. En jaksa enää sellaista. Ei kiinnosta. Yhtään. Eteenkin vuosina 2020-2022 minusta tuntui tuolta. Ja näin jälkeenpäin analysoituna, vaikeaa tuota käytöstä on muuksi ajatella. "Lää-lää-lää, en kuule mitä puhut, enkä halua puhua asiasta". Kuulostaako tutulta? 

"Burgeriviihteen" jälkeen kuulutettiin, että lentomme olisi nyt vain kolme tuntia myöhässä ja, että lisäviivytyksiltä vältyttäisiin. Näytti siltä, että ehtisin myös Kuala Lumpurissa Manilan lennolleni. Niin ehdinkin. 

Kuala Lumpurissa ennen Manilan koneeseen astumista minulta tultaisiin tiedustelemaan jatkolentoa pois maasta. Filippiineille saa 30 vrk maksutonta maassaoleskeluaikaa lentokentältä. Siis samalla tavalla, kuten Thaimaassa. Lentolippu maasta pois tuon 30 vrk sisällä on kuitenkin esitettävä. Tämä riippuu paljon lentoyhtiöistä. Nyt minulta siis tuota lippua tiedusteltiin. 

Ja eihän minulla sellaista ollut. Tietenkään. Koska en ole ennustaja. Edelleenkään. Eihän sitä voi tietää kuinka kauan siellä aikoisin viihtyä. Ehkä olen Filippiineillä lopun elämääni ja tämä on viimeinen lentolippu, minkä koskaan tulen hankkimaan. Samoin kuin se talvitakki Suomessa varastossa, on viimeinen. Kuten sanottua, en ole ennustaja, mutta kohtalaisen konna kylläkin olen.

Portin läheisyydessä kuuntelin "sivukorvalla" että lentoyhtiöhenkilökunta tiedusteli kaikilta tuota lippua pois maasta. Mietin, että "joo täytyypä vähän miettiä toimintasuunnitelmaa". 

Istuin alas ja avasin Airasia-lentoyhtiön applikaation, josta olin varannut myös nämä lennot. Otin sovelluksessa sopivasta lentovarauksesta kuvakaappauksen ja tallensin sen puhelimeeni. Lento oli Manilasta Ho Chi Minhiin Vietnamiin, juuri tuon 30 vrk oleskeluajan päättymisen viimeisenä päivänä.

Yllä esimerkki kuvakaappauksesta, joka on  otettu Airasia-sovelluksessa. Päivämäärä ei vastaa tuota Kuala Lumpurin tilannetta. Tuolloin elettiin lokakuuta 2023.

Portille menin viimeisenä. Tarkoituksella. Portilla minulta tiedusteltiin, että kuinka kauan ajattelin oleskella Filippiineillä. Vastasin, että 30 vrk. Minulta kysyttiin, että onko minulla esittää lentolippua pois maasta ennen tuon 30 vrk:n täyttymistä. Kerroin, että minulla ei puhelimessa netti toimi, mutta olin ottanut kuvakaappauksen lennostani. 

Pahoittelin, että sähköpostini ei auennut nettiyhteyden puuttumisen vuoksi. Näytin kuvaa tuosta lennosta. Koska lento oli juuri lähdössä, virkailija katsoi kuvaa ja laski nopeasti päiviä 30:een ja toivotti hyvää lentoa. Sanoin kiitos ja painuin portista sisään. 

Tällä tavalla olen toiminut useita kertoja. Koska tuo tarkastus portilla on hyvin nopea ja heillä ei ole aikaa tehdä perusteellista tarkastusta kaikkien lennoista, tuon tasoinen "koijaus" menee läpi joka kerta. Tai on mennyt ainakin tähän saakka. 

Usein tuo jatkolennon tarkastus on "tarkastus" siitä, että olet ymmärtänyt tuon 30 vrk:n viisumisäännön ja, että sinulla on aikomus/todistus poistua maasta ennen viisumin umpeutumista. Thaimaahan tullessa virkailijat kysyvät usein hyvin tuimana kauanko ajattelin olla maassa. Ainoa "oikea" vastaus on 30 vrk. Koska tuon voit olla ilman viisumia. Selitellä ei kannata. Ei se tällä perällä kannata. Pelaat peliä niillä säännöillä, jotka on annettu. Simppeliä. 

Itse sorruin joskus kauan sitten selittelemään Thaimaahan maahan tullessa. Sinänsä minulla oli ihan rehelliset matkustussuunnitelmat, mutta selkeästi niitä oli liikaa tuolle virkailijalle. Minulla oli turistiviisumi, jolla saa olla maassa 60 vrk. Ylimääräisen 30 vrk voi käydä tuohon päälle hakemassa maahanmuuttovirastosta, immigration. 

Nyt tuo virkailija tiedusteli minulta lentolippua pois maasta tuon 60 vrk sisällä. Vastasin, että aion hakea tuon 30 vrk lisäyksen ja, että lennän Kambotzaan 90 vrk kuluttua. Tuo ei käynyt vaan hän tivasi lippua pois maasta 60 vrk kohdalla. Tuon 30 vrk lisäyksen hankkiminen on aivan normaali ja helppo käytäntö. Välillä vain sattuu virkailija, joka tulkitsee asioita näin. Pääsin kuitenkin maahan tuiman keskustelun jälkeen. 

Kuten aiemmin tuli mainittua, asiat ja tilanteen vaihtuvat ja vastassa voi olla välillä mitä vain. Riippuu siis virkailijasta ja paikkakunnasta. Usein maalaisjärki puuttuu kokonaan. Näitä lakeja ja sääntöjä on paljon. On sääntöjä, joita täytyy noudattaa, mutta kukaan ei tiedä miksi. Täytyy nyt vain noudattaa. Tämä johtunee paljolti kulttuurista ja pinttyneistä toimintatavoista. 

Auktoriteetin kyseenalaistaminen ei ole suotavaa Thaimaassa. Tämä näkyy koulujärjestelmässä, jossa opettajaa uskotaan hyvin sokeastikin välillä. Samoin vanhempia täytyy kuunnella ja uskoa. Tiettyyn pisteeseen saakka edellä mainittu on kannatettavaa ja varmasti hyväksi. Sokea usko taas ei. 

Siksi ohjeiden noudattaminen täällä menee usein idioluution tasolle. Usein elämässä pärjää parhaiten tai tilanteista selviää helpoimmin, kun kertoo, mitä ihmiset haluavat kuulla. Monesti täällä selviää tilanteista parhaiten, kun kertoo mahdollisimman vähän. Tai oikeastaan vain sen oleellisen ilman minkäänlaisia "tämän jälkeen tämä ja sitten teen tuon, jonka jälkeen tuon". Liian vaikeaa. 

Ketään en kehoita edellä mainitulla tavalla kikkailemaan. Monen mielenterveyden kannalta on vain parempi varata ihan aito lippu maasta pois ja tehdä matkasuunnitelmat sen mukaisesti. Lyhyellä matkalla varsinkin, on helppo tehdä tarkkoja suunnitelmia. Itse toimin noin, koska en tiennyt kuinka kauan aioin olla Filippiineillä. "Konnailla" aion jatkossakin. Koska voin. Ja koska minulla on koijarin mieli. 

Koijarin mieli tarkoittaa sellaista mielenlaatua, jossa jatkuvasti mielessä pyörii jonkinlainen pikkukoiruus. Se on mitä se on. Tuskin näillä ajatuksilla taivaaseen pääsee. Toisaalta ei mikään hinkukaan sinne ole. Olen melko varma, että taivaassa on yhtä jännittävää, kuin Citymarketin mammuttimarkkinoilla. Sitä paitsi tuo "pikkukikkailu" säästi minulta rahaa. Jälleen kerran. Tämä selviää myöhemmin. 

Filippiineille päästyäni sain tuon 30 vrk leiman passiini. Lentokentällä kysyttiin kauanko aion oleskella maassa. Vastaus: 30 vrk. Tietysti. Seuraavaksi täytyi kentältä löytää rahanvaihtopiste ja paikka, josta voisi ostaa puhelinliittymä. Molemmat löytyivät. 

Lentokentillä on aina useita rahanvaihtopisteitä. Usein jokaisessa hieman erilainen vaihtokurssi. Niitä kannattaa hieman kierrellä. Huonoin vaihtokurssi löytyy lähes poikkeuksetta sen portin läheisyydestä, josta tulet sisään maahan. Siis se helpoin vaihtoehto on se kaikista kallein vaihtoehto. Vaihdoin mukaani ottamia euroja pesoiksi yhdessä rahanvaihtopisteessä. Vaihdoin alkuun pari sataa euroa. 

Liittymänkin löysin. Ostin halvimman kuukausipaketin, joka maksoi n. 15 euroa. Mobiilidataa tuossa paketissa oli 30 gigaa. Thaimaassa olen huomannut, että tarvittava määrä dataa kuukaudessa on itselläni n. 10 gigaa. Lähes joka paikassa on langaton nettiyhteys. Mobiilidataa pidän päällä vain ulkona liikkuessa. Siten tuo 10 gigaa riittää helposti. Thaimaassa maksan liittymästäni n. 4 euroa/kk. 

Olin tehnyt pikaisia matkustussuunnitelmia Filippiinejä varten etukäteen. Erittäin pikaisia. Liian pikaisia. Tarkoitukseni oli matkustaa Manilasta lähimpään surffikohteeseen ilman, että tarvitsisi lentää mihinkään. Matkustaminen väsyttää minua. Ja elämä. Viime aikoina se on väsyttänyt paljon. Siksi ajattelin, että matkustaisin Manilasta bussilla mahdollisimman lähelle paikkaan, jossa voisi surffata. 

Olin valikoinut pikaisen googlettamisen tuloksena paikaksi San Narcison, Zambalesin provinssissa.

Tuonne täytyisi nyt ottaa bussi Manilan lentokentältä keskellä yötä. Mietin, että kyllä se varmasti järjestyy. Täytyy vähän kysellä ja googlettaa. Löytyihän sellainen tieto. Manilan lentokentältä täytyisi matkata Victory liner bussiasemalle, josta lähtisi busseja kohteeseen. Näin teinkin. 

Menin taksilla, joka mainosti käyttävänsä mittaria matkan aikana. Arvatkaapa käyttikö mittaria? Jokin siinä taas oli vikana varmaan. Niin kuin aina. Mietin, että ihan sama. Perille päästyäni maksoin matkasta noin. 10 euroa. Siinä oli ylimääräistä n. puolet. Kysyin, että miksi et käyttänyt mittaria ja hymyilin leveästi. Joku vastaus tuli, mutta ei ymmärrettävästi. Annoin rahat ja nauroin. Ihan sama. 5 euroa. 

Bussiasemalla yritin selvittää, miten päästä San Narsicoon. Sopivasti yön viimeinen bussi lähtisi n. klo 1.30 ja olisi perillä aamulla n. klo 7. Ostin lipun. Matkustin yön bussissa, joka oli sisältä jäässä. Sellaista se on muutenkin Kaakkois-Aasiassa bussissa matkustaminen. Ilmastointi usein täysillä. Kannattaa siis varata aina lämpimiä vaatteita bussimatkoja varten. Itsellä oli mukana huppari ja college-housut. Silti oli kylmä. 

Perille päästyä aloin tiedustella majapaikkoja. Paikka vaikutti hiljaiselta. Missään ei ollut oikein ketään, eikä mitään. Ensimmäisenä tuli vastaan 7/11-kaupan myyjä. Hän tiesi yhden paikan ja osoitti suuntaa. Kysyin kuinka kaukana se on. Hän vastasi, että n. 500 metrin päässä. Lähdin kävelemään siihen suuntaan. 

Hän kehoitti ottamaan mopotaksin ja jatkoi, että siinä suunnassa pyörii huumejengi, joka edellisellä viikolla oli puukottanut erästä miestä. Hän jatkoi, että koska olet ulkomaalainen, he luulevat, että sinulla on paljon rahaa. Haluavat ryöstää sinut. Mietin, että "nice, ei jaksaisi kyllä nyt tapella filippiino katujengin kanssa". 

Otin mopotaksin ja menin tuohon kyseiseen majapaikkaan. Ketään ei oikein tuntunut kiinnostavan uusi asiakas. Kyselin hintoja ja vastaus oli, että jaetulla suihkulla ja vessalla 2500 pesoa, n. 40 euroa/yö. Mietin huoneen nähtyäni, että mitä vittua? Kyselin ystävällisesti, että olisiko tiedossa muita paikkoja, joissa turistit majoittuivat. Hän vastasi, että ei tiedä yhtään. Mietin, että "jaa, vai sellaista". 

Kiertelin mopotaksilla vähän ympäriinsä. Joka paikassa samanlaisia vastauksia. Minulle kerrottiin myös, että aiemminkin turisteja oli eksynyt tiedustelemaan samanlaisia asioita majoituksista ja surffaamisesta ja, että vastaus heillekin oli ollut, että "ei meillä täällä sellaista ole tarjota ja että internetissä jostakin syystä saa sellaisen käsityksen, että tämä olisi jotenkin suosittu surffikohde". 

Mietin, että "et ole tosissasi". Sain yhdestä paikasta kuitenkin vinkin mennä kysymään majapaikkaa eräästä resortista, joilla olisi myös surffilautoja vuokrattavana. Menin siis sinne. 

Perille päästyäni selvisi, että jaetulla suihkulla ja vessalla oleva pieni "koppi", jossa oli vain sänky, maksaisi n. 50 euroa/yö. Surffilautavuokra olisi 25 euroa/päivä. Mietin, että "mikä helvetin Qatarin läski sulttaani sinulla käy täällä asiakkaana tällaisilla hinnoilla?" Vertailun vuoksi, esim. Balilta olen saanut kelpo majapaikan alle 10 eurolla/yö ja lautavuokrakin muutaman euron/päivä.

Alkuperäisenä tarkoituksenani oli siis päästä surffipaikoille, vuokrata skootteri ja lauta ja elellä surffipummin elämää. Vastauksena muuten tuohon skootterin vuokraamiseen oli sellainen, että tässä provinssissa on laitonta turistin ajaa skootteria ja että mistään ei sellaista saisi edes vuokrattua. Sekin vielä. 

Istuin hetkeksi kiven päälle miettimään, mitä tehdä. Väsytti. Ei vain tuo matka ja lopputulos, vaan myös elämä. Mietin vaihtoehtoja. Puhuin itselleni ääneen, että, "ei vittu jaksaisi nyt yhtään". Yhtenä vaihtoehtona olisi matkustaa takaisin Manilaan ja ottaa sieltä lento johonkin tunnetuista surffikohteista, joita oli paljon. Tuota olin juuri alunperin pyrkinyt välttämään koska en jaksa matkustaa. 

Vitutti. Puhuin itselleni lisää ääneen, että "teeppä sillä tavalla, että lähdet täältä takaisin Thaimaahan, jossa tiedät, miten homma toimii. Tulet sitten takaisin tänne Filippiineille, ku sinulla on taas voimia. Nyt sinulla ei ole voimia". Oma vikahan tuo oli. Olisi pitänyt ottaa enemmän selvää tuosta paikasta. En ollut jaksanut. Tuntuu, että viime aikoina ei ole ollut voimia tehdä juuri mitään kunnolla. 

Mietin myös, että "voi vitun koistinen!". Saldoon oli juuri kilahtanut negatiivinen koistinen. Lohdutin itseäni sillä tiedolla, että kaikki koistiset yhteenlaskettuna olen edelleenkin kuitenkin kevyesti voiton puolella. Taloustermein ilmaistuna, koististen (annetut ja saadut) makrotaloudessa olen edelleen ns. nettohyötyjä.

Mietin, että "fuck this". Puhelin täynnä mobiilidataa, ostin lennon takaisin Bangkokiin. Lento oli heti puolen yön jälkeen. Minulla oli siis koko päivä aikaa matkustaa takaisin Manilaan tuosta Qatarin sulttaanien luvatusta matkakohteesta. Hyppäsin seuraavaan bussiin. Matka kesti n. 10 tuntia Manilan järkyttävässä ruuhkassa. Toiseen suuntaan yöllä tuo matka oli kestänyt n. 5 tuntia. 

Manilan lentokentällä minulla oli melko paljon aikaa. Kiertelin ympäriinsä ja mietin, mitä tehdä ja minne mennä Thaimaassa. Keksin, että Bangkokissa ottaisin bussin lähimmälle paikkakunnalle, josta saisi vuokrata skootterin. Sillä voisin sitten ajeleskella ympäriinsä. Mietin, että Pattayalta saa skootterin varmasti. Sillä voisi ajella Kambotzaa kohti. Jos ajaisi Koh Changille? 

Lento lähtisi puolen yön jälkeen ja olisin Bangkokissa n. klo 4 aamulla. Lentokentällä tuntui, että kaikkia väsytti. Kukaan ei jaksanut tiedustella minulta edes jatkolentoa pois Thaimaasta. Pääsin koneeseen ja lento lähti ajoissa. Minulla olisi koko aamu aikaa hioa suunnitelmia koneessa ja vielä Bangkokin lentokentälläkin. Vahva johdatus tuntui kuitenkin olevan tätä prätkä-roadtrippiä kohti.

Niin ja lopuksi vielä siitä lippukikkailusta. Säästin sillä siis rahaa. Jos minulla olisi oikeasti ollut se lippu, joka lähtisi kuukauden kuluttua, olisin maksanut siitä turhaan ja menettänyt sen. Se ei ole peruutus- tai vaihtokelpoinen. 

Olisin siis joutunut maksamaan kahden lipun hinnan verran pois maasta sen vuoksi, että päätinkin lähteä Filippiineiltä huomattavasti aikaisemmin. Oli miten oli ja meni miten meni. Sulttaanit, see ya later!